Amerikancockerspanielit Eppu & Iiro

Hyvä Amerikancockerspanielit ry:n kevätkokouksen väki ja äänestäjät, hyvät kasvattajat sekä koirien omistajat.

Lonkkakuvauspakosta äänestetään täällä nyt sen takia, että aiemmin kasvattajat ovat aikoneet tutkia lonkkia enemmän. Aikomukset on jätetty toteuttamatta, koiria ei ole kuvattu, eikä tietoa ole saatu ratkaisevasti lisää, joten se on syy siihen, miksi olemme nyt täällä. Vapaaehtoisuus ei ole tuottanut tulosta kuin harvojen kohdalla, minkä vuoksi jalostustoimikunta on esittänyt lonkkakuvauspakkoa asetettavaksi Pevisaan. Syy, miksi olette keskustelleet tästä samasta asiasta aiemmin, on se, että otanta rotumme lonkista ei lupaile hyvää. Otanta on tosin niin pieni, ettei kukaan pysty sanomaan mitään varmaa rodun lonkkien yleisestä tilasta, mutta ainakin minut tilasto saa huolestumaan.

Lonkkakuvauspakko on aiheuttanut paljon keskustelua lähinnä sen vaikutuksesta geenipooliin. Minulla itsellänikin on henkilökohtaisesti olemassa huolia geenipoolin suhteen. Ensimmäinen huoleni liittyy siihen, että jos pakko tulee voimaan käytännön asioiden pysyessä samalla muuttumattomina, mitä silloin tapahtuu? Tuolloin jalostusvalikoimasta karsiutuvat automaattisesti pois ne koirat, joilla ei ole lonkkakuvaustulosta. Se ei kuitenkaan ole jalostusmateriaalin eli koiran huonoutta, vaan se on silkkaa jalostajan eli ihmisen saamattomuutta. Huoleni liittyy siis siihen, että pakosta huolimatta koiria ei aleta kuvata riittävästi, jolloin jalostusmateriaalin valikoima pienenee radikaalisti esimerkiksi pelkästään silmistään terveiksi peilattujen koirien joukon osalta.

Toinen huoleni geenipoolin kaventumisesta liittyy nykyiseen käytäntöön, jossa koiria ei kuvata vapaaehtoisesti riittävästi. Toisin sanoen varsinkaan uroksia ei kuvata lonkkien osalta tarpeeksi. Moni lonkkia kuvaamaton kasvattaja tai koiranomistaja ei ilmiselvästikään tule ajatelleeksi, että omalla toiminnallaan eli jättämällä uroksensa kuvaamatta he karsivat geenipoolia vähentämällä muiden, lonkkia kasvatustyössään huomioon ottavien kasvattajien valinnanvaraa uroskoirien käytössä. Yhtenä keinona geenipoolin radikaalin pienenemisen estämiseksi käytetään yksinkertaisesti jättämistä lonkat jalostuskriteerinä pois, jolloin lonkkien kuvaamista ei luonnollisestikaan koeta tarpeelliseksi, mutta siinä samalla tullaan karsineeksi muilta, lonkat huomioon ottavilta kasvattajilta vaihtoehtoja urosten suhteen ja siten myös materiaalia, jolloin täsmälleen nämä samat, geenipoolin säilyttämisen puolestapuhujat tulevatkin välillisesti karsineeksi sen monimuotoisuutta. Onko todellakin järkevämpää säilyttää geenidiversiteetti silmät suljettuna ja arpoen kuin avoimena, tiedon kera?

Kuten jalostustoimikunta on omassa ehdotuksessaan todennut, raja-arvoa lonkille ei aseteta, koska se karsisi jalostusmateriaalia enemmän kuin mihin meillä on varaa. Oletan, että olemme tästä kaikki täsmälleen samaa mieltä, kannasta riippumatta. Jo nyt on osalla kasvattajista käytössä myös lonkkien kohdalla se jalostuksen perussääntö, että samaa vikaa ei saa olla molemmissa vanhemmissa. Osa kasvattajista pyrkii välttämään kahden huonolonkkaisen koiran yhdistämisen, koska pelkona on, että pennut perivät vanhempiensa lonkat. Tietynlaista karsintaa lonkkien osalta tapahtuu siis jo nyt ja tulee Pevisa-äänestyksen tuloksesta riippumatta myös jatkossa tapahtumaan. Jos kasvattajalla on C-lonkkainen narttu, joka yhdistetään kuvaamattomaan urokseen, on tulos eli pentue melkeinpä arpapeliä lonkkien osalta. Kuvaamaton uros voi olla lonkiltaan tasavertainen tai huonompi verrattuna narttuun ja periyttää niitä vielä heikompina eteenpäin kuin narttu. Uros voi toki olla lonkiltaan narttua parempikin, mutta asian ydin tässä on se, ettei sen todellista laitaa tiedetä, ja siksi ylimääräinen riski on yhdistelmässä olemassa. Kun riski on olemassa, yhdistelmä jää osalla tekemättä, mikä tarkoittaa geenipoolin kaventumista. Eli kun jo nyt osa kasvattajista haluaa välttää kahden huonolonkkaisen koiran yhdistämisen, tuo lonkkakuvauspakko eli useampi kuvattu uros narttujen omistajille lisää vaihtoehtoja harkittavaksi, jolloin mahdollisesti D-lonkkaistakaan narttua ei tarvitse jättää jalostuksen ulkopuolelle, toisin sanoen ei tarvitse antaa sen pienentää geenipoolia. Eli huonolonkkaisellekin nartulle olisi mahdollista löytää sopiva uros suuremman valikoiman myötä. Tällä hetkellä C- ja D-lonkkaisten narttujen omistajilla kuulostaa olevan suurena ongelmana juurikin se, että kuvattuja ja hyvälonkkaisia uroksia ei tahdo löytyä valittavaksi asti, sillä lonkkien lisäksi on otettava lukuisia muita ominaisuuksia jalostuksessa huomioon. Puolisoa ja isää ei ole, mistä valita. Tällöin ollaan passiivisesti pakotettuja käyttämään niitä samoja, tiettyjä, hyvälonkkaisia uroksia, mikä taas osaltaan kaventaa geenipoolia lisää. Kuvauspakon ansiosta muiden kasvattajien käyttämien urosten lonkat olisivat tiedossa, jolloin valinnanvaraa ainakin luulisi löytyvän enemmän.

Kolmas huoleni suhteessa geenipooliin liittyy C-lonkkaisten urosten käyttämiseen jatkossa, jos Pevisa astuu voimaan. Pelkään sitä, että C-lonkkainen uros ei kelpaa astumaan A- tai B-lonkkaista narttua yksinkertaisesti siitä syystä, että on olemassa parempiakin. Mutta tässä kehotan kaikkia tarkastelemaan omaa moraaliansa tarkasti. Jos olette tähän mennessä olleet kykeneviä yhdistämään kuvaamattoman uroksen tervelonkkaiseen narttuun, niin teidän pitää olla kykeneviä yhdistämään myös C-lonkkainen uros terveeseen narttuun – geenipoolin takia.

Lonkkakuvauspakon tarkoituksena ei ole saada jalostuskäyttöön pelkästään tervelonkkaisia koiria. Joka tähän aikoo kasvatustyössään sortua, niin kehotan harkitsemaan sitä tarkasti jo tässä ja nyt, koska tuohon sortumiseen ei nykymateriaalin valossa ole varaa. Pelkästään tervelonkkaisten koirien käytön peruste ei saa olla raha, eli kysymys siitä, saako pentunsa kaupaksi. Lonkkakuvauspakon tarkoitus ei ole se, että lonkkia alettaisiin jalostaa tänään yhtään sen enempää kuin eilenkään, poikkeuksena ehkä E-lonkkaiset, syytä ei tarvinne täällä selittää. Lonkkakuvauspakon tarkoitus on saada edes hieman enemmän informaatiota jalostukseen käytettävistä koirista ja sen myötä myös lisääntyvästi tietoa heidän jälkeläisistään eli periytyvyyksistä. Kuvauspakon tarkoitus on myös saada kasvattajille useampia urosvaihtoehtoja, joiden käyttö hidastaisi geenipoolin supistumista.

En puutu tässä yhteydessä liikunnan tai ruokinnan osuuksiin sen syvemmin kuin toteamalla, että nykyajan entistä parempi ruokinta parantaa koirien fenotyyppiä valheellisesti parempaan suuntaan suhteessa koiran genotyyppiin. Yksittäisen koiran kohdalla ruokinnalla on iso merkitys, lonkkia on mahdollista saada kehittymään asetetta paremmaksi kuin mitä koiran lähtökohdat perimältään olisivat. Tässä on yksi tärkeä syy siihen, että jalostuskoirien lisäksi myös niiden jälkeläisiä tulisi saada yhä enemmän kuvauksiin, jotta saataisiin selville, mitä kukakin uros tai narttu oikeasti periyttää. Vaikka yksittäisen koiran fenotyyppi kertoo ainoastaan vain kyseisen koiran lonkkien kunnon, on fenotyyppi kuitenkin suuntaa antava. Roduissa, joissa on ollut varaa asettaa lonkille jalostuksen raja-arvo tai joiden lonkkia on muuten otettu jalostuksessa huomioon, lonkkatilanne on parantunut hiljalleen, esimerkkinä labradorinnoutaja. Puhuttaessa suuresta määrästä koiria voidaan siis hyvinkin olettaa, että fenotyyppi antaa suuntimaa koiran genotyypistä. Yksilötasolla tämä ei kuitenkaan päde, se pätee siis vain suuressa määrässä koiria, populaatiossa, mutta yksittäiset poikkeukset saadaan halutessa esiin ahkerilla jälkeläistutkimuksilla. Jos fenotyyppi ei antaisi mitään suuntaa periytyvyydestä, ei muissakaan roduissa olisi saatu kuvauksilla ja niiden tulosten huomioon ottamisella jalostuksessa mitään kehitystä aikaan. Mutta kehitystä on tapahtunut.

Kuten silmätutkimuksissa, lonkkatutkimuksissakaan ei ole riittävää se, että pelkästään jalostusmateriaali tutkitaan, eli Pevisa yksinään ei tule riittämään. Rohkenen väittää, että jalostusmateriaalia jopa tärkeämpää on tutkia ne jälkeläiset. Se on tärkeämpää siksi, että tiedettäisiin, mitä kukakin periyttää ominaisuudesta riippuen. Jälkeläisiä tutkitaan tällä hetkellä niin vähän, ettei jalostuskoirien eteenpäin periytyneistä ominaisuuksista ole varmuutta. Varmuus on vain siitä, mitä itse jalostuskoira on ja mitä sen jälkeläisistä jalostusketjuun asti selviytynyt yksilö on, eikä sitä varmuutta ole valitettavasti aina näistäkään. Tärkeään rooliin nousevat tässä kasvattajat ja menneiden viikkojen kuuma termi: aktiivinen motivointi. Tällä hetkellä osa kasvattajista näyttää tilastojen mukaan pystyvän motivoimaan asiakkaansa ainakin jossain määrin. Valitettavan iso joukko taas näyttää suorittavan ihan päinvastaista toimintaa, passiivista passivointia. KoiraNetin tilastojen valossa näyttää siltä, ettei iso osa kasvattajista välitä siitä, mitä oikein on saanut tuotetuksi maailmaan. Jos välitettäisiin, silloin myös kasvatteja tutkittaisiin tavalla tai toisella, mikä puolestaan taas näkyisi tilastoista. Sormeni siis osoittaa nyt voimakkaasti teitä, kasvattajat. Jos kasvattaja kokee tärkeänä saada tietoonsa, mitä on tullut kasvattaneeksi, motivointi ei ole suuri ongelma – keinoja ihmisten houkuttelemiseen löytyy. Kun on motivoitu tarpeeksi ihmisiä käyttämään koiransa terveystutkimuksissa, saadaan luotettavampaa tietoa periytyvyyksistä ja samalla myös lisää urosvaihtoehtoja kasvattajien harkittavaksi.

Ensimmäinen motivointikeino on valistus. On tärkeää kertoa asiakkaille, miksi koira tulisi viedä tutkimuksiin, miksi koira pitää viedä silmätutkimuksiin myös elämänsä ehtoopuolella, vaikkei sen olisikaan tarkoitus ottaa osaa jalostusketjuun. On tärkeää saada asiakkaat ajattelemaan, että heillä on oma, tärkeä roolinsa rodussa – heidät on saatava tajuamaan, etteivät he voi vain ostaa koiraa ja sanoa heipparallaa, nähdään jos nähdään. Asiakkaat on saatava vakuuttumaan ja ymmärtämään, että heillä on roolin lisäksi myös osavastuu rodun tulevaisuudesta. Moni asiakas ei tätä varmastikaan osaa tai hoksaa ajatella itse, joten se päävastuu on siis kasvattajilla. Kasvattajien tulee täyttää oma osuutensa ja siirtää kunnon valistuksen kautta vastuuta asiakkaille, koska asiakas ei voi täyttää omaa osuuttansa, jos hän ei tiedä, mikä se on. Kasvattaja ei puolestaan saa koskaan olettaa, että pennunostaja tietää automaattisesti itse ja selvittää kaiken oma-aloitteisesti, oli tämä ensikertalainen tai ei. Olettaminen muistuttaa lähinnä naiivia silmien ummistamista.

Toinen keino on puhdas raha. Suomalainen perusluonne kohentuvasta taloudesta huolimatta on se, että ilmaiseksi saaminen on mukavaa. Monessa rodussa käytetään houkuttimena panttimaksua, esimerkkeinä saksanpaimenkoiran käyttölinja sekä kultainennoutaja. Pennun hintaa korotetaan, ja korotus maksetaan asiakkaalle takaisin, jos ja kun hän täyttää kauppakirjassa olevan ehdon koiran tutkimisesta. Vaikka asiakas maksaa tutkimuksen itse, tutkimukseen saatu raha tuntuu silti ilmaiselta, koska se on pistetty säästöön pennunostohetkellä. Tähän täkyyn varmasti hyvin moni tulisi tarttumaan – miksi sitä siis ei kannattaisi käyttää? Käytännönjärjestelypuolella kukin kasvattaja voi omien tuntemustensa mukaan perustaa tutkimusrahoille vaikka oman tilin, jolla rahat pysyvät erillään omista käyttörahoista ja jolta ne on helppo maksaa asiakkaalle takaisin, eli yksinkertaisesti – on siis mistä maksaa. Jos kasvatti jää jostain syystä tutkimatta, jää panttimaksu kasvattajalle, minkä ansiosta puolestaan kasvattaja saa ilmaisen tutkimuksen omalle, jalostukseen suunnitellulle koiralleen. Systeemissä ei siis ole kuin vain voittajia. Vähän vastaavaa käytäntöä käyttävät yksityiset rakennusurakoitsijat reklamaatiokorvausten varalta. Jos reklamoitavaa ei ole, rahat jäävät urakoitsijalle, ja jos on, raha käytetään korjauksiin.

Kolmas keino on myydä pentu alennettuun hintaan kauppakirjaan liitetyn sopimuksen kera, että koira on tutkittava tiettyyn ikään mennessä. Kasvattaja voi tässäkin tapauksessa ensin korottaa pennun hintaa taloudellisen hävikin minimoimiseksi ja sen jälkeen myydä pennun ”alennuksella”. Koiran ostaja ei tosin välttämättä noudata sopimusta loppuun asti, koska raha ei ole enää ajankohtainen koiran kasvettua aikuiseksi, joten mitään konkreettista porkkanaa ei enää tuossa vaiheessa ole olemassa. Kyseisen sopimuksen juridista pitävyyttä en pysty itse kommentoimaan.

Neljäs keino on se, että kasvattaja kuvauttaa koko pentueen itse, huolehtii terveystulosten saamisesta itse, kustantaa kuvaukset itse. Tällöin asiakkaan motivointia ei tarvita, koska kasvattaja kantaa vastuun yksinään. Jos kulut alkavat huolestuttaa, taas voidaan nostaa pennun hintaa, jolloin asiakas käytännössä maksaa tutkimuksen. Tämä korotus olisi tietysti hyvä selittää asiakkaalle epätietoisuuden ja ristiriitojen välttämiseksi. Kyseinen neljäs vaihtoehto tosin vaatii kasvattajalta paljon vaivannäköä, joten tämänhetkisen ilmapiirin vallitessa suhtaudun aika skeptisesti kyseisen keinon toteutumiseen isommassa mittakaavassa. Tämä vaihtoehto on siinäkin mielessä mielestäni hieman vaillinainen, ettei asiakkaan tarvitse osallistua, ei tule valistusta, tieto ei siirry eteenpäin, terveystutkimuksista ei tule luonnollista tapahtumaa koiran omistajalle. Eli vähän kuin vietäisiin auto merkkihuoltoon ja mennään sillä aikaa ostoksille ja kahville ajattelematta itse huoltoasiaa sen enempää.

Tapa, jolla valistusta asiakkaille tehdään, tulisi miettiä tarkkaan. Henkilökohtaisesti omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että pennunhakutilanteessa saatu tietotulva ei ole kaikkein paras mahdollinen – koiranostajan huomio kiinnittyy ihanaan karvapalleroon, varsinkin jos se on niin sanotusti esikoinen. Tiedon määrä on varovasti sanottuna valtava omaksuttavaksi kerralla, varsinkin jos kyseessä on se ensimmäinen koira. On outoja termejä, outoja sairauksien lyhenteitä, informaatio menee helposti sekaisin ja mikä pahinta, osaltaan myös suoraan toisesta korvasta ulos. Moni käyttää pentukansioita, joissa tietous on yhdessä paketissa – pitäisi vain varmistaa, että kansio todella luetaan ja ennen kaikkea sen sisältö ymmärretään. Ehdottaisinkin, että mahdollisuuksien mukaan valistus tehtäisiin pienissä erissä ja vähitellen, pentulaatikkoaikana. Tiedän pentulaatikkositterin kokemuksella, että tuolloin kasvattajalla on kädet täynnä töitä, varsinkin jos narttu on pentujensa suhteen saamaton tai muita ongelmia ilmenee. Mutta tuo suurin piirtein kahdeksan viikon aikaväli pennun syntymästä luovutukseen olisi erittäin otollista ja hedelmällistä aikaa valistaa ja vakuuttaa tuleva pennunomistaja mm. tutkimusten tärkeydestä ja niiden tarkoituksesta kotikoirillakin. Omistaja odottaa pentua ja on luonnostaan asioista kiinnostunut, eli hän omaksuu asioita ja imee uutta tietoa tuolloin helposti. Yhteistyö kasvattajan ja asiakkaan välillä ei kuitenkaan saisi päättyä luovutukseen, vaan yhteydenpitoa tulisi jatkaa melkeinpä läpi koiran elämän.

Mielestäni yksi tämän päivän tärkeistä kysymyksistä on se, tarvitseeko lonkkia ylipäätään ottaa jalostuksessa huomioon. Ehkä ei tarvitse, tai ehkä jossain määrin tarvitsee, ainakin mitä KoiraNetin tilastot antavat tällä hetkellä ymmärtää, mutta pelkästään lonkkia ei kukaan saa alkaa jalostaa. Jalostusta tärkeämpää on kerätä tietoa, jotta voitaisiin oikeasti päättää siitä, tarvitseeko lonkkia alkaa jalostaa joskus tulevaisuudessa. Tiedon keräämiseen menee muutama vuosi vähintään, joten jos asiaa lykätään nyt ja vasta sitten hamassa tulevaisuudessa aletaan kerätä tietoa, tietomäärän saavutettua luotettavuustason voi olla jo myöhäistä koirien ja lonkkien suhteen. Ei ehkä enää löydy koiria, joilla lonkkia jalostaa. Jos tutkimukset puolestaan osoittavat, ettei toimiin tarvitse ryhtyä, se on ainoastaan vain hyvä juttu, lonkkakuvauspakko voidaan tuolloin jopa ottaa Pevisasta pois.

Toinen tärkeä kysymys on kasvattajien henkilökohtainen asenne ja sen vaikutus tulevaisuuteen. En ole itse kasvattaja, kuten kaikki varmaankin tiedätte, joten omalla toiminnallani en voi muutoin kuin puheen kautta yrittää vaikuttaa ja kuvata omat kaksi urostani sekä houkutella samalla tuttuja mukaan. Jos kasvattajan asenne on se, etteivät lonkat ole oleellinen osa jalostusta, Pevisan mahdolliseen voimaantuloon on vain sopeuduttava, uusi käytäntö on hyväksyttävä ja alettava toimia uusien vaatimusten mukaan, eli on kiltisti kuvattava ne koirat. Tämän kasvattajan jatkossa tekemät yhdistelmät pysynevät kuitenkin samoina kuvaustuloksista riippumatta, koska kyseinen kasvattajahan ei lonkkia jalosta. Mikään ei tällä kasvattajalla siis muutu tiedon määrää lukuun ottamatta, eikä lonkkakuvauspakko ei ole häneltä pois muutoin kuin vajaan sadan euron summana per jalostuskoira. Jos kasvattajan asenne on puolestaan se, että lonkat tutkitaan pakosta riippumatta, Pevisan mahdollinen kaatuminen ei muuta hänen kasvatustyötänsä mitenkään, koska hänellä on niin sanottu kuvauspakko jo valmiina käytäntönä, automaationa, vapaaehtoisena toimintatapana. Pevisan kaatuminen ei edistä lonkat huomioon ottavan kasvattajan työtä, se vain pitää työn yhtä vaikeana kuin nykyisin, varsinkin jos käsissä on C- tai D-lonkkainen narttu. Pevisan toteutuminen puolestaan helpottaisi tällaisten kasvattajien työtä samalla kun toiset joutuisivat korkeintaan vain käymään useammin eläinlääkärissä. Pevisan toteutuessa yhdenkään kasvattajan oma jalostussuunnitelma ei muuttuisi ratkaisevasti, mitä tulee jalostukseen käytettävien koirien valintaperusteisiin. Miksi siis näin suuri kädenvääntö? Hyväksymällä Pevisan saisimme helpotettua hieman toisten kasvattajien työtä lisäämällä valinnanmahdollisuuksia kuitenkaan omaa sarkaa samalla vaikeuttamatta. Tämän perusteella en siis hahmota syytä suureen ja hanakkaan vastustukseen tätä asiaa kohtaan. Jos kasvattajan asenne asiakkaiden motivoimista ja siinä onnistumista kohtaan on skeptinen, tuolloin hänen on varmasti vaikea motivoida ihmisiä onnistuneesti ja vakuuttavasti. Motivoikaa siis ensin itsenne ja toisenne, niin kyllä saatte motivoitua myös ne pennunostajat!

Kolmannesta tärkeästä kysymyksestä puhun, koska minulla on tavallisena, piireihin kuulumattomana koiranomistajana kasvattajiin ja aktiivisiin harrastajiin verrattuna hieman vapaammat kädet sekä helpommin avattava moralisoiva ja kritisoiva suu. Kolmas kysymys huolestuttaa minua suuresti ihan yleisestikin, se on kasvattajien voimakas jakautuminen leireihin tai yksilöihin sekä suorastaan verinen taistelu oman periaatteen kiinnipitämisestä, mikä vain ajaa heitä entistä kauemmas toisistaan. Toisten periaatteita kyseenalaistetaan sekä ajatellaan puolin ja toisin liian itsepintaisesti, että minähän teen, kuten parhaaksi katson, minun ei tarvitse tekemisiäni toisille perustella. Puuttuu siis kunnollinen ja tuottoisa yhteistyö sekä yhteisen hyvän hakeminen ja siihen pyrkiminen. Osa kasvattajista vaikeuttaa mahdollisesti tiedostamattaan toisten työtä toteuttamalla omia periaatteitaan lähes jääräpäisesti; tarkoittaen tässä yhteydessä kuvaamattomia uroksia, joita taas toiset eivät voi edes harkita käyttävänsä – omien periaatteidensa takia. Vaikka lonkkia ei omassa kasvatustyössään pitäisikään tärkeänä osa-alueena, eikö olisi kuitenkin syytä nähdä kokonaisuus nimeltä kasvattajaryhmä? Tosiasia kun on, että kasvattajaryhmän sisällä osa kasvattajista tulee ottamaan lonkat huomioon jatkossakin, joten miksi me muut emme siis soisi heille mahdollisuutta tehdä tuota työtä tarjoamalla lisää vaihtoehtoja, vaikkei heidän näkökantansa olisikaan meille henkilökohtaisesti tärkeä? Onko oma mielipide asioiden tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta kaiken tämän yläpuolella, kaikkea tätä tärkeämpi? Eikö omalta mielipiteeltä nähdä kokonaisvaltaista yhteistä hyvää? Jos lonkat eivät kuulu omiin jalostusprioriteetteihin, silloin ne yksinkertaisesti eivät niihin kuulu, mutta pitääkö ja saako sen perusteella karsia kehittämismahdollisuuksia pois toisilta ja siten välillisesti pakottaa heitä toimimaan lyhyessä nuorassa suhteessa geenipoolin kehittämiseen? Jättämällä koirat kuvaamatta ei toisia kasvattajia saada huomioimaan lonkkia yhtään sen harvemmin – ainoastaan vaikeutetaan valintoja ja pienennetään sen myötä geenipoolia. Toisaalta, pakottamalla kaikki kasvattajat kuvaamaan koiransa ei saada ketään ottamaan lonkkia huomioon yli oman tahdon, mutta on syytä muistaa, ettei se pakon tarkoituksena tänä päivänä olekaan. Tähän samaan kysymykseen liittyy myös kasvattajien välillä olevan keskinäisen avoimuuden todellinen laita. Onko oikeasti avoimuutta, vai esitetäänkö sitä vain olevan?

Minä henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä, että jos pakko tulee voimaan, miksi käytäntöjä ei yleisesti muutettaisi, miksi niitä ei edes haluta harkita muutettavan. En ymmärrä, miksi jo nyt tähän mennessä silmätutkimuksissa käyneitä koiria ei voisi viedä myös lonkkakuvaukseen, jonka tuloksen puuttuminen olisi se jalostuseste Pevisan ollessa voimassa. En ymmärrä sitä, koska lonkkakuvaus on helppo suorittaa samana päivänä silmäpeilauksen kanssa, ja puhutaan kuitenkin vain alle sadan euron lisäkulusta koiran koko elinaikana, yhdestä päivästä, yhdestä nukutuksesta. Kuulostaa yksinkertaiselta ja niin yksinkertaista se myös on – kuvataan lonkat ja pidetään koira mahdollisena jalostusmateriaalina, jätetään siltä osin geenipooli karsimatta. Minun on vaikea ymmärtää myös syytä siihen, ettei kasvattien perään katsota, terveystutkimuksia ei edes vaadita, vaan kysytään ja epäillään, että noinkohan on mahdollista ihmisiä motivoida. On kummallista, että väitetään jo etukäteen, ettei tavallinen koiranomistaja näistä asioista kiinnostu. Jos asian eteen ei tee mitään, ei mitään myöskään saavuta. Jos asenne on valmiiksi se, ettei motivointi tule onnistumaan, ei se silloin onnistukaan. Teidän edessänne seisoo kuitenkin nyt yksi esimerkki tavallisesta kahden olohuoneuroksen omistajasta, joka on kiinnostunut asioista.

Jos ja kun lonkkia aletaan tutkia tulevaisuudessa enemmän, se ei sulje pois sitä, etteikö muitakin sairauksia, kuten esimerkiksi maksaongelmia, voitaisi tutkia jatkossa heti, kunhan niihin vain löytyy riittävät keinot. Tutkimukset eivät koskaan sulje toisiaan pois, ja jalostus on tutkimusten määrästä riippumatta eri ominaisuuksien huomioon ottamista, kokonaisuuden rakentamista. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta silloin kun asioista tiedetään, ei tulla vahingossa tehneeksi joitain todella huonoja valintoja.

Tämän puheen lopuksi pyydän vielä kaikkia kasvattajia sekä koiranomistajia miettimään henkilökohtaisia periaatteitanne ja suhtautumistapojanne. Pyydän teitä miettimään omia valmiuksianne ja niiden kehittämistä, oletteko valmiita ja jos ette ole, niin miksi. Pyydän pohtimaan tarkkaan, onko asialla se kääntöpuolikin. Miettikää, millä tavoin pienennätte jo nyt geenipoolia, ja pyrkikää kehittämään toimintaanne sen pohjalta. Osa pienentää geenipoolia olemalla tarjoamatta käyttöön kuvattuja uroksia, osa ottamalla lonkat kasvatustyössään huomioon, osa jalostaa ulkonäköä, osa suosii tiettyjä uroksia. Yhteen hiileen puhaltaminen näyttää tässä rotujärjestössä olevan ainakin tällä hetkellä lähes täydellistä utopiaa, joten jos jokainen sen tähden tykönänsä miettisi, mitä voisi tämän Pevisa vastaan geenipooli asian edistämiseksi tehdä. Olisiko syytä jättää henkilökemioita taka-alalle ja miettiä, miten voisin toimia edistääkseni rodun tulevaisuutta? Jos olen itse puheillani lisännyt aiheetonta eripuraa, pyydän nöyrästi anteeksi. Tiedän pyytäväni paljon, ehkä liikaa, mutta pyydän sitä siitä huolimatta, koska jos mitään uutta ei koskaan vaadita, kehitys junnaa aina paikallaan. Jos halua asian edistämiseen ja kehittämiseen ei ole, silloin en itse voi kuin surullisena pudistaa päätäni ja nostaa kädet pystyyn – miettiä, onko todellakin ihmisen oma tahto rahan jälkeen se kaikkein tärkein.

Kiitos.

 

 

 

”Muusis” a.k.a. Seija Ylikärppä

 

sekä hengessä mukana

 

”Eppu” a.k.a. Little Life Black Gold

“Iiro” a.k.a. Heart-Warming Amadeus