Amerikancockerspanielit Eppu & Iiro
www.eppujaiiro.com
Iiro
Helou, helou!
Mie olen Iiro. Synnyin Mäntyharjulla toukokuussa 2007 heti äitienpäivän jälkeen yhtenä kolmesta pojasta ja kahdesta tytöstä. Rodultani olen amerikancockerspanieli eli jenkki aivan kuten isoveljeni Eppukin. Väriltäni olen buff, jonka tarkemman merkityksen voitte katsoa kuvista. Heinäkuussa ollessani noin kahdeksanviikkoinen mie tutustuin varsinaiseen kotipaikkaani Liminkaan Epun pikkuveljenä.
Photo: Seija Väärälä
Automatka Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle oli pitkä, mutta mie taisin nukkua takapenkillä Epun vieressä 98 prosenttia ajasta. Ensimmäinen ruoka ja yö kotona menivät hienosti, vaikka mamma ja iskä olivat todella väsyneitä reissusta. Mie sain kunniapaikan eteisaulasta mamman ja iskän makkarin oven takaa, ja sama paikkapa on vakiintunut sittemmin muutenkin omaksi yöpymispaikaksi. Eppu nukkuu oman ovensa takana omassa huoneessaan, mutta meidän talossa ei riitä kokonaista huonetta minulle omaksi, joten siksi mie vietän yöt tuossa eteisessä kompostiporttien takana.
Mie olen niinsanotusti jalostusoikeudellinen uros, joten kasvattiperheeni Mäntyharjulla tutustuttaa minut aikoinaan heidän omiin tyttöihinsä. Se kuulemma tarkoittaa tarkalleen sitä, että minusta tulee isona isä, jos terveenä ja järjissäni pysyn. Huhujen mukaan isäksi tuleminen on jokin mukava pariliikuntaharrastus, mutta sen näkee sitten, onko se mukavaa vai ei. Kyllä mie liikuntaa saan ihan näin muutenkin, mutta ei vannota ennen kuin koetaan.
Liikkuminen on sitten minun toinen nimeni, tyylejä olen kehitellyt jo roppakaupalla, liikkua voi jopa unissaan. Ja kun on kunnolla treenattu, niin sittenhän maistuu ruoka hyvin. Ja arvatenkin minulle maistuu ruoka erinomaisesti. Kokemuksesta voin kertoa, ettei ruokakuppiaan kannata jättää kesken, vaikkei enää hirveästi mahtuisikaan, sillä kuppiin jätetty ruuanloppu häviää kummasti aina johonkin. Mie epäilen vahvasti Eppua sekä pääsyyksi että syypääksi, sillä se lipoo kummasti huuliaan sellaisissa tilanteissa, joissa sen ei pitäisi eli MINUN ruokakupin tyhjettyä salaperäisesti....
Photo: Susanna & Tomi Turkki
Mie olen Iiro. Synnyin Mäntyharjulla toukokuussa 2007 heti äitienpäivän jälkeen yhtenä kolmesta pojasta ja kahdesta tytöstä. Rodultani olen amerikancockerspanieli eli jenkki aivan kuten isoveljeni Eppukin. Väriltäni olen buff, jonka tarkemman merkityksen voitte katsoa kuvista. Heinäkuussa ollessani noin kahdeksanviikkoinen mie tutustuin varsinaiseen kotipaikkaani Liminkaan Epun pikkuveljenä.
Photo: Seija Väärälä
Automatka Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle oli pitkä, mutta mie taisin nukkua takapenkillä Epun vieressä 98 prosenttia ajasta. Ensimmäinen ruoka ja yö kotona menivät hienosti, vaikka mamma ja iskä olivat todella väsyneitä reissusta. Mie sain kunniapaikan eteisaulasta mamman ja iskän makkarin oven takaa, ja sama paikkapa on vakiintunut sittemmin muutenkin omaksi yöpymispaikaksi. Eppu nukkuu oman ovensa takana omassa huoneessaan, mutta meidän talossa ei riitä kokonaista huonetta minulle omaksi, joten siksi mie vietän yöt tuossa eteisessä kompostiporttien takana.
Mie olen niinsanotusti jalostusoikeudellinen uros, joten kasvattiperheeni Mäntyharjulla tutustuttaa minut aikoinaan heidän omiin tyttöihinsä. Se kuulemma tarkoittaa tarkalleen sitä, että minusta tulee isona isä, jos terveenä ja järjissäni pysyn. Huhujen mukaan isäksi tuleminen on jokin mukava pariliikuntaharrastus, mutta sen näkee sitten, onko se mukavaa vai ei. Kyllä mie liikuntaa saan ihan näin muutenkin, mutta ei vannota ennen kuin koetaan.
Liikkuminen on sitten minun toinen nimeni, tyylejä olen kehitellyt jo roppakaupalla, liikkua voi jopa unissaan. Ja kun on kunnolla treenattu, niin sittenhän maistuu ruoka hyvin. Ja arvatenkin minulle maistuu ruoka erinomaisesti. Kokemuksesta voin kertoa, ettei ruokakuppiaan kannata jättää kesken, vaikkei enää hirveästi mahtuisikaan, sillä kuppiin jätetty ruuanloppu häviää kummasti aina johonkin. Mie epäilen vahvasti Eppua sekä pääsyyksi että syypääksi, sillä se lipoo kummasti huuliaan sellaisissa tilanteissa, joissa sen ei pitäisi eli MINUN ruokakupin tyhjettyä salaperäisesti....
Photo: Susanna & Tomi Turkki
Virallinen nimeni on Heart-Warming Amadeus, mutta eipä minua paljoa tuoksi kutsuta. Eli edellä mainitulla nimihirviöllä en varmastikaan osaa tulla luo, vaikka kuka tahansa kirkuisi ja rääkyisi, mutta minun kutsumanimeni on helppo tunnistaa ihmisten käyttämän kielen sekamelskaisuudesta. Kutsumanimeni Iiro juontaa juurensa musiikista, aivan kuten isoveljeni Epunkin nimi voidaan yhdistää yhteen legendaariseen suomirokkibändiin. Mie en kuitenkaan ole mikään rokkimies, mie olen jazzmies! Isolla dublazetalla. Voidaan mut ehkä halutessa yhdistää politiikkaankin ja jopa taikuuteen, mutta taidan tykätä eniten tuosta musiikkiviitteestä, niin kuulun meidän perheeseen kuin kirsu kuononpäähän. Ja hei, onhan tuo minun rekkarinimen loppukin ehkä aavistuksen verran musiikkiin liittyvä! Nimistä vielä puheen ollen, on minulla haukkumanimikin, josta mie en kovin itse tykkää. Jos mamma tai iskä päättää kiusata mua, niin sitten mie olen nimeltäni Tyrä... Pöh.
Musiikista noin muuten mie en hirveästi välitä, se kun meinaa välillä kumahdella vähän turhan kovaa minun herkissä kuulottimissani. Eppu tykkää hevimusasta, mutta herranjestassentään mie kerran pomppasin, kun ne iskän kanssa kuuntelivat jotain sinfoniäksää. Kajareista tuli yhtäkkiä niin kova pamaus, että lelu tipahti suusta, ja minun piti mennä ihan tarkistamaan subbari, että noinko se sitten räjähti. Tosin ensin hieman harkitsin ja keräsin rohkeutta iskän jaloissa. Ei se kuitenkaan se subbari räjähtänyt, vaikka minun puolestani niin olisi saanut käydäkin. Mamman hiljainen haitarinsoitto ei haittaa eikä radiokaan, mutta joskus telkkaria pitää jäädä kuuntelemaan, että mitäs tuolla oikein tapahtuu. Mutta sanoi mamma, että olen mie pikkuhiljaa alkanut sietää ääniä paremmin. No pakkohan se on, kun ei ne suostu olemaan hiljempaa, ovat kuulemma tiettyyn elämäntyyliin tottuneet - eikä sitä tyyliä nyt sattumoisin kuulemma meikäläisen takia aleta muuttaa. Mamma ulvoo radion säestyksellä aina silloin tällöin, ja mie yritän mamman mukaan yhtyä kuoroon, mutta tosiasiassa mie koetan vain saada oman ääneni kuuluville, että lopettakaa jo ihmeessä!
Photo: Seija Väärälä
Luonteeltani olen huoleton Hakunamatata-heppu. Seurassa olen mieluiten huomion keskipiste, mutta aina en tuossa pyrkimyksessäni onnistu. Mie kun kuulemma olen Epun kertoman mukaan meidän laumassa se pienin kärpäsen kakka... Voisin olla hieman eriävää mieltä, jos vain lupa suotaisiin. Mie olen suhteellisen reipas, enkä omalla kotipihallani oikein hätkähdä mistään. Tai no, oikeastaan nuo naapurin lehmät pelottivat vähän aluksi, samoin junat ja lentävät metalliset kapistukset, ja sitten iltahämärässä jokin ihme kolahdus naapuripihalta, sitä mie vähän aristelin ja ylipäätään kaikki ne muutkin äänet, joita kuuluu joka puolelta, kolinat, suhinat ja paukkeet, niitä mie vähän epäilen ja karsastan, erityisesti silloin kun mie joudun seuraamaan mamman vetämää hihnaa pihalta pois. Mutta noita pikku juttuja lukuunottamatta en oikeastaan pelkää mitään muuta kuin Epun satikutia sekä mamman ja iskän sakinhivutusta. Mamma ja iskä kouluttavat minua päivittäin, mutta niinpä tuntuu tekevän Eppukin. Pitkä pinna sillä kuitenkin on, ja aika hyvin se antaa minun härnätä sen häntää, kylkiä, korvia - tai siis koko pakkausta. Mutta aina joskus sillä napsahtaa, ja mie joudun sitten pötkimään pissanhajuisena pakoon. Inkontinenssi siis vaivaa ajoittain, kun tarpeeksi innostuu tai pelottaa.
Photo: Seija Väärälä
Mamman mukaan mie yritän esittää välillä kovempaa kovista kuin mitä oikeasti olen. No, täytyy tunnustaa, etten mie jonkinlaisena pehmiksenä halua ottaa riskiä siinä vaiheessa kun äänensävy alkaa painua johonkin huolestuttavan alas. Ennen sitä toki voi kokeilla ja testata, kuinka pitkä vieteri paniikkinappulassa aina milloinkin on. Mieluiten kuitenkin tottelen ja otan kehut ja jopa herkkupalan vastaan. Mutta on mua nyitty niskanahkastakin varsinkin silloin, kun olen yrittänyt kutsua mamman tai iskän sormia, nenää, korvaa tai varpaita leikkiin. Ne ei jostain syystä tykkää tuosta touhusta ollenkaan. Noin yleensä mie kuitenkin olen jatkuvasti puuhastelemassa jotain ja vauhdilla sen sitten aloitettuani teen. Mie en paljoa kävelyaskelia ota muutoin kuin ihan rättipoikkina, ja senpä vuoksi törmäilenkin vähän väliä huonekaluihin tai jalkoihin tai Eppuun (mutta Eppuun mie törmään kyllä IHAN tahallaan, mutta ei kerrota sille). Varmaan se sama ohjaustehostimen toimintahäiriö ja jarruvika on tullut minunkin koneistooni kuten Epullakin.
Pääpiirteissään minua on siis kehuttu reippaaksi energiapommiksi, mie kun en ihan turhia vingu tai meuhkaa, ja osaan purkaa virtani itse. Jos mie jään yksin, niin mie jään yksin, eikä siinä itkut auta. Helpompi on kutsua nukkumatti seuraa pitämään. Mie en myöskään laahusta koko aikaa toisten jaloissa, paitsi keittiössä, koska siellä voi tipahtaa jotain naposteltavaa huulten ulottuville. Keittiössä minua vain pukitaan jaloilla aina kauemmaksi, olen kuulemma turvallisuusriski ollessani siellä liian lähellä. Mikä muuten on turvallisuusriski? Onko se vähän niinkuin tuo paimenpoika, josta mamma aina varoittelee sanoen, että erehdypäs kerran? Mie viihdyn ihan hyvin lelujen kanssa ihan itsekseni, ja jos leluja ei satu olemaan näkö/hajupiirissä, niin ainahan mie voin leikkiä omalla hännälläni. Se piru vain puree heti takaisin, kun tarpeeksi kovaa käyn kiinni. Sattuu, voin kertoa.
Photo: Seija Väärälä
Mie tykkään leikkiä kovasti, niin paljon, että vähän väliä pitää pistää päivälläkin nukkumaan. Melkeinpä mikä tahansa lelu kelpaa leikkiin, mutta mun ehdoton lemppari on sellainen keltainen pehmeä pallo, josta lähtee varsi ja sen päästä löytyy rengas. Sitä kun hampailla pikkiriikkisen puristaa, niin se päästää aivan kamalan äänen, mutta sekös minua vain innostaa! Lelua on helppo riepotella ympäriinsä, on aivan äärettömän tyydyttävää saada tapettua se ainakin ziljoona kertaa perätysten, ja kaupan päälle Eppu roikkuu joskus siinä toisen pään renkaassa kiinni. Lelu kiljuu joskus niin kovaa, että mamma tai iskä tulee ottamaan sen minulta pois kärsivä ilme naamalla.
Myös purunarut on tosi kivoja, samoin sellaiset kovat patukat, joihin voi kiillottaa hampaita. Luita tykkään jyrsiä, mutta en mie niistä kamalasti kostu, ei niillä ainakaan nälkä lähde, sen verran hitaasti ne katoavat. Jos Eppu on erehtynyt vähän pehmittelemään niitä alkuun, niin sitten mie saan niistä jotain ihan konkreettistakin irti. Tekniikka minulla on jo kuulemma aika hyvä, mie osaan pitää luuta etutassujen välissä kätevästi pystyssä, niin se ei lähde vipeltämään karkuun hampaiden edellä. Toinen tapa on kierähtää selälleen ja pitää luuta poikittain suussa.
Photo: Juha Väärälä
Ulkona mie tykkään kanniskella suussa vähän mitä eteen sattuu. Pyörätiellä on yleensä aina jotain kivoja risuja tai käpyjä, joita voi napsia suuhun ja kanniskella eri paikkaan. Tehtävään sopivat myös kivet, roskat, styroksinpalat, heinänkorret sekä kuivuneet lehmänkakka-ruoho-miksaukset. Ulkona kivaa on myös säntäillä munaravia persaus matalalla tonttia ympäri iltavillin yllättäessä. Samalla voi myös heittäytyä naapurin rajalla olevaan heinikkoon kylkimyyryä ja näykkiä mennessä timotein tupsuja. Ulkoilmasta löytyy myös kaikkea kivaa pörräävää, kärpäsiä, perhosia, hyttysiä sun muuta älyttömän mukavaa jahdattavaa. Lintuja mie tykkään myös hantata, mutta mie en ole vielä keksinyt, kuinka voisin seurata niitä muutoin kuin vaikeasti, sillä minun korvat ei vielä ole oppineet lepattamaan niin paljon, että pääsisin lentoon.
Kiteytettynä voisin sanoa, että on mukavaa kunhan vain sattuu ja tapahtuu. Ja sitten kun kynttilä sammuu, sitä ei sytytä mikään enää vähään aikaan. Nukkuminen on yksi lempipuuhistani, eikä minua oikein voi mikään häiritä kesken kauneusunien. Mie voin nukkua vaikka keskellä lattiaa, naama takan takana, banaanipallin päällä, patjalla, patjan vieressä, boksissakin, selällään, kyljellään, kerällä ja melkeinpä istualtanikin. Unien jälkeen jaksaa sitten taas touhuta ainakin Epun riesana.
Mutta enpä mie tämän enempiä tällä kertaa, nähdään! Ja jos ei nähdä, niin sitten törmätään. Moido!
Photo: Seija Väärälä
Musiikista noin muuten mie en hirveästi välitä, se kun meinaa välillä kumahdella vähän turhan kovaa minun herkissä kuulottimissani. Eppu tykkää hevimusasta, mutta herranjestassentään mie kerran pomppasin, kun ne iskän kanssa kuuntelivat jotain sinfoniäksää. Kajareista tuli yhtäkkiä niin kova pamaus, että lelu tipahti suusta, ja minun piti mennä ihan tarkistamaan subbari, että noinko se sitten räjähti. Tosin ensin hieman harkitsin ja keräsin rohkeutta iskän jaloissa. Ei se kuitenkaan se subbari räjähtänyt, vaikka minun puolestani niin olisi saanut käydäkin. Mamman hiljainen haitarinsoitto ei haittaa eikä radiokaan, mutta joskus telkkaria pitää jäädä kuuntelemaan, että mitäs tuolla oikein tapahtuu. Mutta sanoi mamma, että olen mie pikkuhiljaa alkanut sietää ääniä paremmin. No pakkohan se on, kun ei ne suostu olemaan hiljempaa, ovat kuulemma tiettyyn elämäntyyliin tottuneet - eikä sitä tyyliä nyt sattumoisin kuulemma meikäläisen takia aleta muuttaa. Mamma ulvoo radion säestyksellä aina silloin tällöin, ja mie yritän mamman mukaan yhtyä kuoroon, mutta tosiasiassa mie koetan vain saada oman ääneni kuuluville, että lopettakaa jo ihmeessä!
Photo: Seija Väärälä
Luonteeltani olen huoleton Hakunamatata-heppu. Seurassa olen mieluiten huomion keskipiste, mutta aina en tuossa pyrkimyksessäni onnistu. Mie kun kuulemma olen Epun kertoman mukaan meidän laumassa se pienin kärpäsen kakka... Voisin olla hieman eriävää mieltä, jos vain lupa suotaisiin. Mie olen suhteellisen reipas, enkä omalla kotipihallani oikein hätkähdä mistään. Tai no, oikeastaan nuo naapurin lehmät pelottivat vähän aluksi, samoin junat ja lentävät metalliset kapistukset, ja sitten iltahämärässä jokin ihme kolahdus naapuripihalta, sitä mie vähän aristelin ja ylipäätään kaikki ne muutkin äänet, joita kuuluu joka puolelta, kolinat, suhinat ja paukkeet, niitä mie vähän epäilen ja karsastan, erityisesti silloin kun mie joudun seuraamaan mamman vetämää hihnaa pihalta pois. Mutta noita pikku juttuja lukuunottamatta en oikeastaan pelkää mitään muuta kuin Epun satikutia sekä mamman ja iskän sakinhivutusta. Mamma ja iskä kouluttavat minua päivittäin, mutta niinpä tuntuu tekevän Eppukin. Pitkä pinna sillä kuitenkin on, ja aika hyvin se antaa minun härnätä sen häntää, kylkiä, korvia - tai siis koko pakkausta. Mutta aina joskus sillä napsahtaa, ja mie joudun sitten pötkimään pissanhajuisena pakoon. Inkontinenssi siis vaivaa ajoittain, kun tarpeeksi innostuu tai pelottaa.
Photo: Seija Väärälä
Mamman mukaan mie yritän esittää välillä kovempaa kovista kuin mitä oikeasti olen. No, täytyy tunnustaa, etten mie jonkinlaisena pehmiksenä halua ottaa riskiä siinä vaiheessa kun äänensävy alkaa painua johonkin huolestuttavan alas. Ennen sitä toki voi kokeilla ja testata, kuinka pitkä vieteri paniikkinappulassa aina milloinkin on. Mieluiten kuitenkin tottelen ja otan kehut ja jopa herkkupalan vastaan. Mutta on mua nyitty niskanahkastakin varsinkin silloin, kun olen yrittänyt kutsua mamman tai iskän sormia, nenää, korvaa tai varpaita leikkiin. Ne ei jostain syystä tykkää tuosta touhusta ollenkaan. Noin yleensä mie kuitenkin olen jatkuvasti puuhastelemassa jotain ja vauhdilla sen sitten aloitettuani teen. Mie en paljoa kävelyaskelia ota muutoin kuin ihan rättipoikkina, ja senpä vuoksi törmäilenkin vähän väliä huonekaluihin tai jalkoihin tai Eppuun (mutta Eppuun mie törmään kyllä IHAN tahallaan, mutta ei kerrota sille). Varmaan se sama ohjaustehostimen toimintahäiriö ja jarruvika on tullut minunkin koneistooni kuten Epullakin.
Pääpiirteissään minua on siis kehuttu reippaaksi energiapommiksi, mie kun en ihan turhia vingu tai meuhkaa, ja osaan purkaa virtani itse. Jos mie jään yksin, niin mie jään yksin, eikä siinä itkut auta. Helpompi on kutsua nukkumatti seuraa pitämään. Mie en myöskään laahusta koko aikaa toisten jaloissa, paitsi keittiössä, koska siellä voi tipahtaa jotain naposteltavaa huulten ulottuville. Keittiössä minua vain pukitaan jaloilla aina kauemmaksi, olen kuulemma turvallisuusriski ollessani siellä liian lähellä. Mikä muuten on turvallisuusriski? Onko se vähän niinkuin tuo paimenpoika, josta mamma aina varoittelee sanoen, että erehdypäs kerran? Mie viihdyn ihan hyvin lelujen kanssa ihan itsekseni, ja jos leluja ei satu olemaan näkö/hajupiirissä, niin ainahan mie voin leikkiä omalla hännälläni. Se piru vain puree heti takaisin, kun tarpeeksi kovaa käyn kiinni. Sattuu, voin kertoa.
Photo: Seija Väärälä
Mie tykkään leikkiä kovasti, niin paljon, että vähän väliä pitää pistää päivälläkin nukkumaan. Melkeinpä mikä tahansa lelu kelpaa leikkiin, mutta mun ehdoton lemppari on sellainen keltainen pehmeä pallo, josta lähtee varsi ja sen päästä löytyy rengas. Sitä kun hampailla pikkiriikkisen puristaa, niin se päästää aivan kamalan äänen, mutta sekös minua vain innostaa! Lelua on helppo riepotella ympäriinsä, on aivan äärettömän tyydyttävää saada tapettua se ainakin ziljoona kertaa perätysten, ja kaupan päälle Eppu roikkuu joskus siinä toisen pään renkaassa kiinni. Lelu kiljuu joskus niin kovaa, että mamma tai iskä tulee ottamaan sen minulta pois kärsivä ilme naamalla.
Myös purunarut on tosi kivoja, samoin sellaiset kovat patukat, joihin voi kiillottaa hampaita. Luita tykkään jyrsiä, mutta en mie niistä kamalasti kostu, ei niillä ainakaan nälkä lähde, sen verran hitaasti ne katoavat. Jos Eppu on erehtynyt vähän pehmittelemään niitä alkuun, niin sitten mie saan niistä jotain ihan konkreettistakin irti. Tekniikka minulla on jo kuulemma aika hyvä, mie osaan pitää luuta etutassujen välissä kätevästi pystyssä, niin se ei lähde vipeltämään karkuun hampaiden edellä. Toinen tapa on kierähtää selälleen ja pitää luuta poikittain suussa.
Photo: Juha Väärälä
Ulkona mie tykkään kanniskella suussa vähän mitä eteen sattuu. Pyörätiellä on yleensä aina jotain kivoja risuja tai käpyjä, joita voi napsia suuhun ja kanniskella eri paikkaan. Tehtävään sopivat myös kivet, roskat, styroksinpalat, heinänkorret sekä kuivuneet lehmänkakka-ruoho-miksaukset. Ulkona kivaa on myös säntäillä munaravia persaus matalalla tonttia ympäri iltavillin yllättäessä. Samalla voi myös heittäytyä naapurin rajalla olevaan heinikkoon kylkimyyryä ja näykkiä mennessä timotein tupsuja. Ulkoilmasta löytyy myös kaikkea kivaa pörräävää, kärpäsiä, perhosia, hyttysiä sun muuta älyttömän mukavaa jahdattavaa. Lintuja mie tykkään myös hantata, mutta mie en ole vielä keksinyt, kuinka voisin seurata niitä muutoin kuin vaikeasti, sillä minun korvat ei vielä ole oppineet lepattamaan niin paljon, että pääsisin lentoon.
Kiteytettynä voisin sanoa, että on mukavaa kunhan vain sattuu ja tapahtuu. Ja sitten kun kynttilä sammuu, sitä ei sytytä mikään enää vähään aikaan. Nukkuminen on yksi lempipuuhistani, eikä minua oikein voi mikään häiritä kesken kauneusunien. Mie voin nukkua vaikka keskellä lattiaa, naama takan takana, banaanipallin päällä, patjalla, patjan vieressä, boksissakin, selällään, kyljellään, kerällä ja melkeinpä istualtanikin. Unien jälkeen jaksaa sitten taas touhuta ainakin Epun riesana.
Mutta enpä mie tämän enempiä tällä kertaa, nähdään! Ja jos ei nähdä, niin sitten törmätään. Moido!
Photo: Seija Väärälä