Amerikancockerspanielit Eppu & Iiro

www.eppujaiiro.com

Epun Blogi

Helmikuun höpötyksiäNo ohhoh, kun on viimeisimmästä kirjoituksesta hieman vähän aikaa.

Jaa että mitä kuuluupi? No mulle kuuluu sellaista, että sitten viime näkemän Iirosta on tullut ihan jees seurakaveri ja nukkumalämmike. Iiro on suurimmaksi osaksi ihan kiltisti mun näkökulmasta, mutta kyllä se kuitenkin aina välillä yrittää esimerkiksi mulle selkään - mutta onneksi mamma tai iskä ärähtää aina ihan perkuleesti siinä vaiheessa. Ihan hyvä, koska mä en oikeastaan tykkää yhtään, kun se tunkee päälle.

Siitä asti, kun Iiro oppi olemaan suurinpiirtein kiltisti, mä olen antanut sen tulla ihan lähellekin varsinkin nukkumaan. Nykyisin me nukutaan melkein aina ihan vierekkäin kylki kyljessä tai selkä seljässä. Vähintään perssilmät vastakkain. Mamma osti meille tosi hienon uuden patjankin! Se on tarkoitettu yhdelle kultsulle, mutta meillä se on tarkoitettu kahdelle jenkille. Siihen mahtuu tosi kivasti kahdestaan, ja itse asiassa siihen menisi meidän lisäksi vielä pari muutakin. Ei sillä, että kaksi ipanaa vielä haluaisin, älkää herran jestas käsittäkö väärin! Mutta noin niinkuin kokoa kuvaamaan. Patja on toooosi pehmeä ja lämmin, se on sellaista jotain ihme pientä teddyä ja fleeceä sekaisin. Se kutkutteleekin kivasti, sillä jos tiedätte sellaisen ilmiön kuin staattinen sähkö, niin tuossa sitä on ihan tarpeeksi :).

Mä sain taas uuden ruuan käyttööni, ja onpa kiva kun massu on taas sellainen kuin pitää. Uuden ruuan takia mamma vain pakotti meidät tutustumaan räminäpurkkeihin, sillä mä kekkasin tossa yks kaunis päivä, kuinka mun ruokasaaviin pääsee ruokailemaan ihan omine aikoineen. Sain vain kyllä lähdöt sieltä saavista, kun iskä huomasi. Sitten se saavi teipattiin kiinni, enkä mä saanut sitä enää auki, ja sen jälkeen kun olin jyrsinyt kannen laidan tosi nätin näköiseksi, ruokasaavit laitettiin erillisen portin taakse räminäpurkkien säestämänä. Niistä purkeista ei lähde ollenkaan kiva ääni, joten mä pysyn nyt ihan kiltisti vähän kauempana niistä. Mutta mun mielestä olisi ollut tosi jees sellainen systeemi, että mä olisin voinut käydä itse haukkaamassa vähän hiukopalaa, jos siltä vain suolessa tuntuu. Mutta kun ei niin ei.

Mulle selvisi, että mamma kävi vasta Rovaniemellä - EIKÄ OTTANUT MINUA MUKAAN. Mitä se sellainen touhu oikein on?!?! Se kärähti, koska sen laukku ja kamppeet tuoksuivat Sannan kämpille. Ensi kerralla mä kyllä haluan mukaan. Piste.
Paimenpoika perhana!Mä tiedän... Mamma ja iskä ovat lukemattomia kertoja kutsuneet mut pois paimenpojan läheisyydestä. Mutta mun häntä ja selkä on koskettaneet alempaa lankaa vähintään yhtä monta kertaa, eikä mitään ole tapahtunut. Nyt mä vain erehdyin nuuskimaan sitä lankaa märällä kirsulla, ja NAPS - saakeli, että sattui! Eipä tartte mennä enää niin lähelle.

Onneksi mamma tuli heti rapsuttamaan mua, niin kipu unohtui. Mä en tajua, miten nuo lehmät lankaa sietävät, sillä koko ajanhan ne tuossa ihan vieressä maleksivat.
Syksy tekee tuloaanMorjens pitkästä aikaa taas!

Syksy on alkanut, sillä mamma on laittanut jo parina iltana itsellensä pipon päähän, kun se on lähtenyt käyttämään minua tai Iiroa iltakakalla. Ja kyllä siellä aika raitista on ajoittain ollutkin, lämpimät ilmat kun loppuivat ihan yhtäkkiä.

Että mitä tänne? No ei oikeastaan paljon mitään, kuten blogikirjoittelusta tai sen vähyydestä olette varmaan voineet päätellä. Uutta oikeastaan on se, että Iiro on hurjan paljon mukavampi nykyisin. Mä saan olla tarvittaessa hyvinkin rauhassa, sillä se ei tule enää entiseen malliin mun kimppuun. Joko se on viimein uskonut mun sanaa, tai sitten mamma ja iskä ovat tehneet jotain. Aivan sama, mutta pääasia on, ettei mun tarvi olla enää niin skarppina koko aikaa, jos Iiro on hereillä.

Ai niin, käytiinhän me Sannan luonakin viikko sitten kylässä. Vitsi, siellä mulla oli kyllä lokoisat oltavat, kun Iiro oli yöt boksissa ja jonkin verran päivisinkin. Ja sitten kun mä sain olla akkojen kanssa kahdestaan, niin mä sain olla sohvalla viltin tai tyynyjen päällä tai jommankumman kainalossa! Ette kuulkaa arvaakaan, kuinka mukavaa se oli! Se oli niin mukavaa, että kun mä jossain vaiheessa olin yksin lattialla, niin Sannan leveä sohva näytti niiiiiin kutsuvalta, että mä vain hyppäsin sinne sekaan ja käperryin Sannan ja mamman väliin viltille. Jostain syystä ne edes toruneet mua, vaikka itse hyppäsin (toim. huom. molemmat oltiin niin typertyneitä noin räikeästä rikkomuksesta, että siitä toivuttua oli jo myöhäistä tehdä yhtään mitään...). Toinenkin mukava nukkumapaikka löytyi - vaikkei mamma sitä edes ensin hoksannutkaan. Mä menin Sannan makkariin sen kanssa päiväunille, ja kohta mamma tuli kyselemään, että onko se Eppu siellä. Sanna sanoi, että tuossa jossakin se nukkuu, ja mä olin siinä vaiheessa ihan hiljaa, kun mä hoksasin, ettei mamma näe mua. Mä nimittäin olin sen avonaisessa matkalaukussa vaatteiden keskelle käpertyneenä, siellä oli niin tutut hajut ja pehmeä alusta. Mamma vain ei jostain syystä oikein tykännyt, puhui jotain puhtaista vaatteista ja likaisesta koirasta....

Meillä on ruoka-ajat muuttuneet ihan kokonaan. Aiemmin me saatiin aamupala puoliltapäivin ja iltaruoka yhdeltätoista. Nykyisin me saadaan iltapala jo ennen yhdeksää ja aamiainen siellä yhdeksän ja kymmenen välillä. Iskä menee töittensä takia paljon aikaisemmin nukkumaan nykyisin, joten mammakin kuulemma haluaa myös. Ja siksi meidän ruoka-ajat on pyöräytetty aavistuksen tavallisempaan suuntaan. Mullehan sillä ei ole mitään väliä, kunhan ruokaa vain tulee. Saisi vain mun mielestä tulla monta kertaa useammin ja reilusti enemmän...