Amerikancockerspanielit Eppu & Iiro
www.eppujaiiro.com
Eppu
No terve!
Aina on ihanaa, kun joku ehtii käymään kylässä, vaikka näin virtuaalisestikin! Minä olen Eppu, viralliselta nimeltäni Little Life Black Gold, ja asustelen Limingassa mukavasti lehmien naapurissa. Minua komentavat mamma ja iskä - kutsuvat itse toisiansa Seijaksi ja Juhaksi - mutta uskon tarvittaessa muitakin, jos näitä virallisia pomoja ei näköpiirissä ole.
Aina on ihanaa, kun joku ehtii käymään kylässä, vaikka näin virtuaalisestikin! Minä olen Eppu, viralliselta nimeltäni Little Life Black Gold, ja asustelen Limingassa mukavasti lehmien naapurissa. Minua komentavat mamma ja iskä - kutsuvat itse toisiansa Seijaksi ja Juhaksi - mutta uskon tarvittaessa muitakin, jos näitä virallisia pomoja ei näköpiirissä ole.
Photo: Juha Väärälä
Putkahdin hy-hy-hyiseen maailmaan tammikuun loppupuolella 2005. Synnyin niin myöhään sisarusteni jälkeen, ettei minua ensin huomattukaan, biologinen äitini oli jo urakastaan niin väsynyt, ettei jaksanut vapauttaa minua siitä märästä ilmapallosta, jossa tein ensimmäisen suuren matkani. Onneksi kätilö huomasi minut ajoissa, joten olen kertomassa täällä omaa tarinaani. Mahdottoman pieni olen näköjään ollut, mutta iso poika minusta on kehittynyt!Photo: Outi Heikkinen
Panhanpohjimmaiseksi en hitaahkosta maailmaan tulosta huolimatta kuitenkaan suostunut jäämään, vaan jo heti ensimmäisellä vellikupilla olin kärppänä tutkimassa uutta ja mielenkiintoista hajua, jonon keulilla tottakai! Minut tunnistaa helpoiten mustasta turkistani, vaikka yritin kyllä näköjään tuossa olevassa kuvassa kovasti olla hakemassa kupista samaa väriä haituviini kuin mitä sisarillani on... Yrityksistä huolimatta jäin väriltäni perheen mustaksi lampaaksi. Kaiken kaikkiaan meitä syntyi kolme tyttöä ja kaksi poikaa.
Photo: Outi Heikkinen
Kun minut haettiin kotiin, itkin autossa vähän aikaa, sillä huomasin mukana kulkeneen Tessa-siskon jääneen jonnekin. Myös Outi oli vaihtunut johonkin toiseen naiseen, jolla kuitenkin onneksi oli mukanaan emältä ja sisarilta tuoksuva pyyhe. Lämmin syli lohdutti lopulta, ja pian ikävä unohtui.
Ensimmäinen muistoni oikeasta kodistani Kempeleessä on jellonannälkä! Juoksin tutkimaan uusia paikkoja ja keittiössä oli iso säkki ruokaa, mikä tottakai vei aluksi kaiken huomioni. Yritin pomppia säkin päälle, mutta kaikista yrityksistä huolimatta en päässyt sen sisään. Myöhemmin minulle selvisi, että ei se säkki edes ollut vielä auki... Ensimmäinen ruoka uudessa kodissa valmistui hitaasti, aika oli koiranelämässä mitattuna varmaan pari viikkoa!
Opin todella nopeasti talon tavoille. Maltoin jo pian odottaa lupaa ruokakupille, vaikka koville se otti. Hoksasin myös nopeasti mun oman vessan sijainnin, vaikka kerran kyllä pissasinkin mamman ja iskän käyttämän vessan lattialle. Mutta äkkiäkös nuo ovet menevät sekaisin keskenään oudossa paikassa. Mamma on kertonut monille olleensa todella ylpeä minusta pentuna, sillä vain muutama liru ja yksi se haisevampi lipsahti koko aikana sisälle - ja jos ihan totta puhutaan, niin yhteenkään "vahinkoon" en minä itse ollut syyllinen, mamma ja iskä eivät vain olleet vielä oppineet tarpeeksi nopeiksi!
Photo: Juha Väärälä
Ensimmäinen muistoni oikeasta kodistani Kempeleessä on jellonannälkä! Juoksin tutkimaan uusia paikkoja ja keittiössä oli iso säkki ruokaa, mikä tottakai vei aluksi kaiken huomioni. Yritin pomppia säkin päälle, mutta kaikista yrityksistä huolimatta en päässyt sen sisään. Myöhemmin minulle selvisi, että ei se säkki edes ollut vielä auki... Ensimmäinen ruoka uudessa kodissa valmistui hitaasti, aika oli koiranelämässä mitattuna varmaan pari viikkoa!
Opin todella nopeasti talon tavoille. Maltoin jo pian odottaa lupaa ruokakupille, vaikka koville se otti. Hoksasin myös nopeasti mun oman vessan sijainnin, vaikka kerran kyllä pissasinkin mamman ja iskän käyttämän vessan lattialle. Mutta äkkiäkös nuo ovet menevät sekaisin keskenään oudossa paikassa. Mamma on kertonut monille olleensa todella ylpeä minusta pentuna, sillä vain muutama liru ja yksi se haisevampi lipsahti koko aikana sisälle - ja jos ihan totta puhutaan, niin yhteenkään "vahinkoon" en minä itse ollut syyllinen, mamma ja iskä eivät vain olleet vielä oppineet tarpeeksi nopeiksi!
Photo: Juha Väärälä
Olen seurakoira, sanan varsinaisessa merkityksessä. En oikein tahdo viihtyä yksin, mutta pakkohan se aina joskus on taipua kohtaloonsa, jotta mamma ja iskä käyvät hommaamassa minulle muonaa kuppiin. Täytyy myöntää, että välillä kuullessani oven menevän lukkoon yritän huutamalla huutaa porukkaa takaisin, mutta eivät ne pirulaiset ole koskaan palanneet. Yrittäminen kun maksaa vain korkeintaan korvapuustin. Mutta voi että sitä riemunhetkeä aina, kun mamma tai varsinkin kun iskä tulee kotiin! Silloin häntäni on NIIN nopea ja vahva liikkeissään, että se meinaa vierittää minut kokonaan jaloiltani. Minä tykkään myös laulaa serenadeja iskän tullessa ovesta sisään, mamma vain ei muka muusikon herkillä korvillaan tykkää ääntäni kuunnella, ja käskee olla hiljaa... Pöh. Voisin sanoa samat sanat mammalle sen laulaessa, mutta tyydyn menemään huoneeseeni omalle patjalle sikeitä vetelemään. Sikeistä puheen ollen, joskus jos oikein hyvä tuuri käy, niin pääsen SOHVALLE jomman kumman kainaloon kuorsaamaan. Meinaavat vain, että mä kuorsaan kovaa. En varppina! Jos mä kuorsaisin kovaa, niin kai mä siihen nyt itse heräisin, vai? Liikuntaakin ruukaan kuulemma harrastaa myös nukkuessani, olen - jos tarinaan on uskominen - usein juossut milloin kenenkin kanssa kilpaa silmät ummessa ja kyljelläni. Kainalossa viihtyisin ikuisesti, mutta välillä pitää käydä lattialla vilvoittelemassa, sen verran lämpöinen paikka se kainalo on.
Photo: Seija Väärälä
Photo: Seija Väärälä
Luonteeltani olen kuulemma aika tyypillinen jenkki, iloinen ja vilkas rämäpää. Tykkään mennä joka paikkaan täysillä, juokseminen on yksinkertaisesti aivan älyttömän hauskaa. Muutamia kertoja on tullut juostua päin vähän vaikka mitä, kun kurveissa nelipyöräluisu on ollut joskus täysin out of control, mutta eipä minussa mustelmat onneksi näy. Normaalina päivänä ruukaan nukkua aika paljon, jos mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu, mutta heti tilaisuuden tullen kierroslukumittari nousee helposti huippuunsa, ja ehkä jopa vähän ylikin. Eli heppoja moottorissani on vaikka muille jakaa! Vääntöä löytyy myös koko kierrosalueella, kiihtyvyys on hyvä, nollasta täyteen nopeuteen alle kahdessa sekunnissa kelin sen salliessa, jousitus on mukavan pehmeä sekä napakka, mutta ohjaustehostimen toiminnassa voisi olla hieman tarkistamisen varaa, abs-jarrutkin tuntuvat olevan yleensä epäkunnossa, sutimisenesto ei kuulunut kauppaan ollenkaan. Myös kesätassut ympäri vuoden on pienoinen turvallisuusriski, varsinkin liukas parketti on aika paha alusta tsuibailla, perstuntuma on tuolloin siis aika heikko. Nastat ovat sisällä vain haitaksi, talvikelillä ne keräävät vanteisiin vain turhan paljon lunta ja jäätä aiheuttaen epätasapainoa. Neliveto toimii hyvin - paitsi silloin, kun se ei jostain syystä toimi. Yhdellä tankkauksella mennään öbaut 12 tuntia putkeen, hetkellinen kulutus saattaa joskus nousta kovaksikin, koska niin sanottu taloudellinen ajo on minulle aivan tuntematon käsite. Onneksi mun ei itse tarvitse maksaa tankkauksia, on se bensa nykyisin vain niin älyttömän kallista...
Photo: Seija Väärälä
Vesileikit eivät minua rodustani huolimatta juuri innosta. Tai no, kyllä vedessä läträäminen (suihkun ulkopuolella) on ihan kivaa, mutta en oikein tykkää siitä, että tassut eivät kosketa pohjaa. Tarvittaessa osaan kyllä pysyä pinnalla jonkin aikaa, mutta en mä ainakaan vielä mikään janisievinen ole uintityylini ollessa koiran asemesta lähinnä räkäkrooli. Olen ennemminkin hyvin jalatmaassatyyppi, ainakin mitä järviin ja jokiin tulee!
Photo: Seija Väärälä
Venekoirana viihdyn hyvin, mutta veneen laidalle en enää uskalla kiivetä kaikilla tassuilla yhtäaikaa, sillä kerran kävellessäni muka hyvässä tasapainossa veneen laitaa pitkin vilkaisin muualle, ja arvatekin horjahdin ja tipahdin - sille reunan märemmälle puolelle. Onneksi mamma ja iskä eivät päästä minua veneeseen ilman ihanan oransseja pelastusliivejä, joten sukellusreissu jäi pariin sekuntiin. Siltikin nokka meni täyteen vettä, ja vene näytti sieltä järvestä käsin katsottuna olevan aivan kamalan korkealla. Enpä tiedä, olisinko päässyt ylös ilman auttavia tassuja, rantakin oli aika kaukana noin kroolimatkaa ajatellen. Vesi oli kamalan kylmää, ja katsoin viisaammaksi jatkossa nostaa pelkästään etutassut veneen laidalle jatkovahinkojen välttämiseksi. Alla olevassa kuvassa esittelen komeita liivejäni, ja tilanteeseen sopivasti olen käynyt somistautumassa järvessä ihan kuvaajan toiveiden mukaisesti.
Photo: Seija Väärälä
Nuorempana kävimme mamman kanssa treenaamassa agilityä, ja se oli aivan uskomattoman hauskaa, varsinkin kun siellä jaeltiin ihan ilmaista makkaraa. Pussi vai mikä umpitunneli se oli, no kuitenkin, niin se oli mun ehdoton lemppari, sokkosähkälilyn jälkeen en edes mennyt pyytämään makkaraa, sillä halusin aina päästä pussiin mahdollisimman pian uudestaan. Harmi vain, että mamman työvuorot menivät hallivuorojen kanssa päällekäin meidän muutettua Liminkaan. Enää en siis pääse ilakoimaan esteradalla. Mamma kyllä välillä kouluttaa minua kotona, kotitokoiluksi sitä kuulemma kutsutaan, osaan tulla salamannopeasti sivulle, pysyä hienosti paikoillani ja hieman seuratakin. Mamman pää vain on niin korkealla, että silmiin katsominen on vielä aika vaikeaa, vaikka mä tiedänkin, että sinne pitäisi katsoa koko ajan. Mutta mun on aivan pakko välillä tarkistaa, mihin suuntaan ollaan menossa, vaikka en mä oikeasti uskokaan, että mamma kävelyttäisi minut seinää päin kun en voi itse eteen katsoa. Mut hei, kai nyt jokainen järkevä katsoo edes vähän eteensä!
Näyttelytähteä minusta ei missään vaiheessa tullut, mutta tärkeintähän on olla oman mamman ja iskän maailman paras ja kaunein koira. Muutamissa näyttelyissä me kyllä käytiin, viimeisin oli jossain kamalan kaukana, Messariksi sanoivat. Messarissa kävi aivan samoin kuin muissakin aiemmissa näyttelyissä, eli mä olin aivan innoissani koko tapahtumasta, mutta muiden mielestä se oli VÄHÄN liikaa... Niin paljon ihania hajuja ja kaikkea! Puhuivat jostain köyristelemisestä, p*rkule, minähän peitsaan kehässäkin nokka maassa, jos niikseen tulee! Noh, pääsinpähän sitten siitä kamalan tukalasta turkista eroon, nyt ei tarvitse käydä suikussakaan joka viikko - täällä elellään aivan kuin kunnon maalaispoijjaat konsanaan! Haiskoon muiden kuonoihin kuinka koiralta tahansa, mutta ei se minua haittaa!
Ja kummassakohan mä näytän enemään jäbältä, kunnon kovalta kundilta?! Tuossa ylhäällä vai tuossa alhaalla?
Photo: Seija Väärälä
No öh, nyt kun itse näen, niin en kummassakaan... Mutta on tässä lyhyemmässä lookissa paljon kivempi olla, kun pääsee ojanpohjia pitkin juoksemaan, ei tartu risut eivätkä käpylehmät (ainakaan kovin pahasti) mukaan! Ei mut hei, kyllähän tässä lyhyessä mallissa uroksen tunnari näkyy aivan selvästi! Joten eihän MUA nyt kukaan voi mitenkään naikkoseksi luulla, eihän...? Mut hei, miten ihmeessä mä näytän noin pennulta?! Äh, vaihdetaan jo aihetta, pliis!
Yleensä mä tykkään jokaisesta asiasta. Suoraan sanottuna on vain yksinkertaisesti mukavaa kun sattuu ja/tai tapahtuu. Innostun kaikesta kerralla, yleensä mamma tai iskä joutuvat jopa vähän toppuuttelemaan. On kuitenkin joitain juttuja, joista en tykkää sitten pätkääkään. Niistä ensimmäinen on manikyyri. Siis mä en vain voi sietää sitä touhua, hammasta kiristäen vain lasken kolmeenkymmeneen jokaisen kynnen kohdalla. Ajoittain mä yritän sanoa oman mielipiteeni toimenpiteestä, mutta aina sieltä tulee tulikivenkatkuinen kommentti takaisin. Harrastelijateatteria käytän yleensä taktiikkana, yritän saada mamman uskomaan, että manikyyri käy oikeasti kipeää. Mutta ei se näytä uskovan. Toinen ei-niin-mukava juttu on yksinolo, aivan kuten tuolla vähän aiemmin sivulauseessa mainitsinkin. Yksinoleminen on vain kertakaikkiaan TYLSÄÄ, ei silloin voi muuta tehdä kuin nukkua. Ei mua luidenkaan jyrsiminen yksinään kiinnosta, lelutkin ovat aivan turhaa virikettä. Antaisivat vaikka ruokasäkin seuraksi, niin jopa alkaisin viihtyä! Hampaiden pesu on myös vähän niin ja näin, se tuntuu inhottavalta. Mutta onneksi sitä harrastetaan tosi harvakseltaan.
Mun suurin kiinnostuksen aihe on mamma, eikun ruoka, eikun tytöt... Nyt pitääkin miettiä... Öh... Tilanteesta riippuen se taitaa olla yleensä ruoka, sitten ehkä mamma tai tytöt. Maailman ahneimmaksi koiraksi ovat minua haukkuneet, mutta minkä minä sille voin, jos ruoka kelpaa? Eivät ainakaan voi syyttää siitä, että ruokaa ei olisi syöty loppuun. Hookooblöö on varmaan kaikkein parasta, eivätkä nakitkaan kyllä kauaksi jää. Tarvittaessa menee vaikka jalapeno, pienet kivet tai jäniksen papanat. Käytännössä mä voisin tehdä makkaran eteen IHAN mitä vain, itse asiassa sen vuoksi kai mä niin taitava olenkin noudattamaan käskyjä!
Lempilelujani ovat kaikenlaiset vinkuvat, sekä kovat muoviset että lateksiset käyvät. Pääasia on, että niitä voi mukavasti pitää etutassujen välissä hampaiden käydessä. On myös hyvä, jos lelusta on helppo pitää kiinni, mamman tai iskän kanssa on tosi mukava taistella leluista! Mä voitan kisat suurimmaksi osaksi, mun murina on varmaankin niin pelottavaa, että ne päästää irti. Mutta en mä tosissani, ehen, mä tarjoan lelua aina takaisin riuhdottavaksi ja vielä mahdollisimman helposti suoraan käteen, jotta leikki voisi jatkua. Alla olevassa kuvassa mä olen vasta ihan pikku ipana, joten siksi tuo naru kiiltää vielä (eipä muuten kiillä enää, ulkonäkö lähti, mutta tilalle tuli haju, ehhehe). Mutta eikö ylläkin tuossa leuat jo tosi hienosti meeeelkein narun ympäri?
Photo: Seija Väärälä
Vesileikit eivät minua rodustani huolimatta juuri innosta. Tai no, kyllä vedessä läträäminen (suihkun ulkopuolella) on ihan kivaa, mutta en oikein tykkää siitä, että tassut eivät kosketa pohjaa. Tarvittaessa osaan kyllä pysyä pinnalla jonkin aikaa, mutta en mä ainakaan vielä mikään janisievinen ole uintityylini ollessa koiran asemesta lähinnä räkäkrooli. Olen ennemminkin hyvin jalatmaassatyyppi, ainakin mitä järviin ja jokiin tulee!
Photo: Seija Väärälä
Photo: Seija Väärälä
Nuorempana kävimme mamman kanssa treenaamassa agilityä, ja se oli aivan uskomattoman hauskaa, varsinkin kun siellä jaeltiin ihan ilmaista makkaraa. Pussi vai mikä umpitunneli se oli, no kuitenkin, niin se oli mun ehdoton lemppari, sokkosähkälilyn jälkeen en edes mennyt pyytämään makkaraa, sillä halusin aina päästä pussiin mahdollisimman pian uudestaan. Harmi vain, että mamman työvuorot menivät hallivuorojen kanssa päällekäin meidän muutettua Liminkaan. Enää en siis pääse ilakoimaan esteradalla. Mamma kyllä välillä kouluttaa minua kotona, kotitokoiluksi sitä kuulemma kutsutaan, osaan tulla salamannopeasti sivulle, pysyä hienosti paikoillani ja hieman seuratakin. Mamman pää vain on niin korkealla, että silmiin katsominen on vielä aika vaikeaa, vaikka mä tiedänkin, että sinne pitäisi katsoa koko ajan. Mutta mun on aivan pakko välillä tarkistaa, mihin suuntaan ollaan menossa, vaikka en mä oikeasti uskokaan, että mamma kävelyttäisi minut seinää päin kun en voi itse eteen katsoa. Mut hei, kai nyt jokainen järkevä katsoo edes vähän eteensä!
Näyttelytähteä minusta ei missään vaiheessa tullut, mutta tärkeintähän on olla oman mamman ja iskän maailman paras ja kaunein koira. Muutamissa näyttelyissä me kyllä käytiin, viimeisin oli jossain kamalan kaukana, Messariksi sanoivat. Messarissa kävi aivan samoin kuin muissakin aiemmissa näyttelyissä, eli mä olin aivan innoissani koko tapahtumasta, mutta muiden mielestä se oli VÄHÄN liikaa... Niin paljon ihania hajuja ja kaikkea! Puhuivat jostain köyristelemisestä, p*rkule, minähän peitsaan kehässäkin nokka maassa, jos niikseen tulee! Noh, pääsinpähän sitten siitä kamalan tukalasta turkista eroon, nyt ei tarvitse käydä suikussakaan joka viikko - täällä elellään aivan kuin kunnon maalaispoijjaat konsanaan! Haiskoon muiden kuonoihin kuinka koiralta tahansa, mutta ei se minua haittaa!
Photo: Seija Väärälä
Ja kummassakohan mä näytän enemään jäbältä, kunnon kovalta kundilta?! Tuossa ylhäällä vai tuossa alhaalla?
Photo: Seija Väärälä
No öh, nyt kun itse näen, niin en kummassakaan... Mutta on tässä lyhyemmässä lookissa paljon kivempi olla, kun pääsee ojanpohjia pitkin juoksemaan, ei tartu risut eivätkä käpylehmät (ainakaan kovin pahasti) mukaan! Ei mut hei, kyllähän tässä lyhyessä mallissa uroksen tunnari näkyy aivan selvästi! Joten eihän MUA nyt kukaan voi mitenkään naikkoseksi luulla, eihän...? Mut hei, miten ihmeessä mä näytän noin pennulta?! Äh, vaihdetaan jo aihetta, pliis!
Yleensä mä tykkään jokaisesta asiasta. Suoraan sanottuna on vain yksinkertaisesti mukavaa kun sattuu ja/tai tapahtuu. Innostun kaikesta kerralla, yleensä mamma tai iskä joutuvat jopa vähän toppuuttelemaan. On kuitenkin joitain juttuja, joista en tykkää sitten pätkääkään. Niistä ensimmäinen on manikyyri. Siis mä en vain voi sietää sitä touhua, hammasta kiristäen vain lasken kolmeenkymmeneen jokaisen kynnen kohdalla. Ajoittain mä yritän sanoa oman mielipiteeni toimenpiteestä, mutta aina sieltä tulee tulikivenkatkuinen kommentti takaisin. Harrastelijateatteria käytän yleensä taktiikkana, yritän saada mamman uskomaan, että manikyyri käy oikeasti kipeää. Mutta ei se näytä uskovan. Toinen ei-niin-mukava juttu on yksinolo, aivan kuten tuolla vähän aiemmin sivulauseessa mainitsinkin. Yksinoleminen on vain kertakaikkiaan TYLSÄÄ, ei silloin voi muuta tehdä kuin nukkua. Ei mua luidenkaan jyrsiminen yksinään kiinnosta, lelutkin ovat aivan turhaa virikettä. Antaisivat vaikka ruokasäkin seuraksi, niin jopa alkaisin viihtyä! Hampaiden pesu on myös vähän niin ja näin, se tuntuu inhottavalta. Mutta onneksi sitä harrastetaan tosi harvakseltaan.
Mun suurin kiinnostuksen aihe on mamma, eikun ruoka, eikun tytöt... Nyt pitääkin miettiä... Öh... Tilanteesta riippuen se taitaa olla yleensä ruoka, sitten ehkä mamma tai tytöt. Maailman ahneimmaksi koiraksi ovat minua haukkuneet, mutta minkä minä sille voin, jos ruoka kelpaa? Eivät ainakaan voi syyttää siitä, että ruokaa ei olisi syöty loppuun. Hookooblöö on varmaan kaikkein parasta, eivätkä nakitkaan kyllä kauaksi jää. Tarvittaessa menee vaikka jalapeno, pienet kivet tai jäniksen papanat. Käytännössä mä voisin tehdä makkaran eteen IHAN mitä vain, itse asiassa sen vuoksi kai mä niin taitava olenkin noudattamaan käskyjä!
Lempilelujani ovat kaikenlaiset vinkuvat, sekä kovat muoviset että lateksiset käyvät. Pääasia on, että niitä voi mukavasti pitää etutassujen välissä hampaiden käydessä. On myös hyvä, jos lelusta on helppo pitää kiinni, mamman tai iskän kanssa on tosi mukava taistella leluista! Mä voitan kisat suurimmaksi osaksi, mun murina on varmaankin niin pelottavaa, että ne päästää irti. Mutta en mä tosissani, ehen, mä tarjoan lelua aina takaisin riuhdottavaksi ja vielä mahdollisimman helposti suoraan käteen, jotta leikki voisi jatkua. Alla olevassa kuvassa mä olen vasta ihan pikku ipana, joten siksi tuo naru kiiltää vielä (eipä muuten kiillä enää, ulkonäkö lähti, mutta tilalle tuli haju, ehhehe). Mutta eikö ylläkin tuossa leuat jo tosi hienosti meeeelkein narun ympäri?
Photo: Seija Väärälä
Palloistakin tykkään, mutta ne karkaavat aina sohvan alle, eikä niitä nosteta sieltä mulle kuin seuraavan siivouspäivän yhteydessä - eli harvoin!
Jaa että mitä sanoja mä osaan? No vaikka kuule mitä, en mä niitä kaikkea tässä jaksa alkaa luettelemaan. Tottakai kaikki ne perusjutut, joita huudetaan joka päivä, mutta uusinpana lauseena olen oppinut "Misä se lelu on? Misä lelu?" tuolla tavalla oululaisittain murtaen. Tarkoittaa siis, että mun pitää itse hakea jostain jokin lelu noille laiskimuksille... Mutta mielelläni sen teen, sillä pääsenpähän leikkimään muutenkin kuin itselläni - eikun itsekseni, hups.
Mutta mitä sitä pitemmittä puheitta, tervetuloa vain minun ikiomille nettisivuilleni! Viihtykää!
Eppu kuittaa, over and out!
Palloistakin tykkään, mutta ne karkaavat aina sohvan alle, eikä niitä nosteta sieltä mulle kuin seuraavan siivouspäivän yhteydessä - eli harvoin!
Jaa että mitä sanoja mä osaan? No vaikka kuule mitä, en mä niitä kaikkea tässä jaksa alkaa luettelemaan. Tottakai kaikki ne perusjutut, joita huudetaan joka päivä, mutta uusinpana lauseena olen oppinut "Misä se lelu on? Misä lelu?" tuolla tavalla oululaisittain murtaen. Tarkoittaa siis, että mun pitää itse hakea jostain jokin lelu noille laiskimuksille... Mutta mielelläni sen teen, sillä pääsenpähän leikkimään muutenkin kuin itselläni - eikun itsekseni, hups.
Mutta mitä sitä pitemmittä puheitta, tervetuloa vain minun ikiomille nettisivuilleni! Viihtykää!
Eppu kuittaa, over and out!
